Kesä on valoisimmillaan ja varmasti myös kauneimmillaan. Kesään kätkeytyy aina suuria odotuksia. Lomaa, lepoa, yhteistä ajanviettoa. Ehkä edessä on rippileiri ja konfirmaatio. Kenties kesähäät. Monia asioita, joita odottaa, toivoa ja joista iloita.
Ja kuitenkin: kun paljoa odottaa ja toivoo, niin saattaa joutua pettymään. Loma menee vesisadetta ihmetellessä, on kylmä tai liian kuuma tai ainakin itikat purevat. Lomanvietto muuttuu stressiksi, yhteinen ajanvietto riidaksi. Maailma näyttää nurjat puolensa.
Kristinuskossa tätä nurjaa puolta kutsutaan synniksi, joka ei näy pelkästään ihmisten suhteissa toisiinsa, vaan myös ihmisen suhteessa maailmaan. Maailma ei ole paratiisi, ei edes ollessaan kauneimmillaan. Pitäisikö siis kääntää maailmalle selkänsä, lakata toivomasta, ettei pettyisi? Keskittää kaiken tarmonsa sitten vaikka siihen tuonpuoleiseen ja odotella sen iloja?
Vastaus tähän kysymykseen on: ei.
On totta, että maailma on joskus synkkä ja myrskyinen. Se on silti Jumalan luoma maailma. Paratiisissa me emme enää elä, mutta se ei muuta maailman tarkoitusta. Maailma on luotu rakkaudessa. Tämä ydin ei ole kadonnut luomakunnasta. Jokainen päivämme, jokainen hetkemme on Jumalan lahjaa. Tällä maailmalla ja olemassaolollamme on tarkoitus. Kenenkään elämä ei ole sattumaa tai tuntemattomien luonnonvoimien oikku.
Luonnon monimuotoisuus, kauneus, luonnon herääminen keväällä ja kesällä ja sadon kypsyminen – kaiken tämän Jumala saa aikaan olemalla läsnä luoduissaan ja luotujensa kanssa. Tämä Jumalan huolenpito ja syvä rakkaus tähän maailmaan ja ihmisiin näkyy erityisesti siinä, että Jumala syntyi ihmiseksi Jeesuksessa Kristuksessa. Meidän tehtävämme tässä maailmassa on pitää siitä huolta, jotta se palaisi entistä enemmän kohti alkuperäistä tarkoitustaan. Sitä työtä me teemme yhdessä Jumalan kanssa.
Keskellä siis kesän sateidenkin on syytä laulaa joululaulun sanoin:
”Maa on niin kaunis, kirkas Luojan taivas.”
Jussi Haavisto
