Hartaus päivääsi

Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu.

Muistanko aina, kenen laumaan kuulun? Maailmassa on monia laumoja, eksynkö vääriin laumoihin? Kun pysyn omassa laumassani, niin huomaanko edes, että minulta ei mitään puutu?

Hän vie minut vihreille niityille, hän johtaa minut vetten ääreen, siellä saan levätä.

Muistanko, että vaikeuksien jälkeen on aina tullut uutta voimaa? Muistanko vai unohdanko? Millainen olen, näenkö, että Herra on aina ollut lähelläni vaikeuksissakin ja varsinkin silloin? Olenko epäillyt usein Hänen läsnäoloaan, kun on ollut vaikeaa?

Hän virvoittaa minun sieluni, hän ohjaa minua oikeaa tietä nimensä kunnian tähden.

Olenko pysähtynyt miettimään, miten sieluni on virkistynyt kaikkina aikoina uudestaan ja uudestaan? Miten olen tullut kulkeneeksi juuri sitä tietä mitä olen kulkenut? Muistanko kiittää Häntä elämästäni ja johdatuksesta?

Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani. Sinä suojelet minua kädelläsi, johdatat paimensauvallasi.

Kun olen eksynyt elämäni aikana pimeisiin hetkiin, synkkiin ajatuksiin, ilkeisiin sanoihin, omaan pahuuteeni, riitoihin, väärille poluille, niin muistanko, että Herra minun Jumalani on aina johdattanut minut sieltä pois? Muistanko kun kaikki on taas alkanut näyttää ja tuntua paremmalta? Muistanko, kun katson taakseni mennyttä elämääni, kuinka Sinä Jumalani johdatit minua ja suojelit kädelläsi?

Sinä katat minulle pöydän vihollisteni silmien eteen. Sinä voitelet pääni tuoksuvalla öljyllä, ja minun maljani on ylitsevuotavainen.

Olenko unohtanut kiittää Sinua Herra Jumalani siitä, että olet suojellut minua niiltä asioilta ja ihmisiltä, jotka eivät ole olleet minulle hyväksi? Olenko ollenkaan tajunnut, että olet antanut monen vaaran mennä ohitseni ja Sinä Herra olet pitänyt minusta huolen?

Sinun hyvyytesi ja rakkautesi ympäröi minut kaikkina elämäni päivinä, ja minä saan asua Herran huoneessa päivieni loppuun asti.

Herra auta minua luottamaan siihen, että Sinä olet uskollinen ja pidät minusta huolen, vaikka minä olen heikko ja häilyväinen. Herra auta minua luottamaan siihen, että Sinun rakkautesi ja hyvyytesi ympäröi minut todellakin!

Leena Martikkala

Rukoilen,

että kirkot täyttyisivät hylätyistä ja kelvottomista, "karkeista, rumista ja haisevista pakanoista"- meistä, jotka tarvitsemme armoa ja siunausta

että kirkot eivät olisi pelkästään heille, jotka uskovat omistavansa ainoan oikean tulkinnan Raamatusta, että kirkossa olisi tilaa epäilylle, kyseenalaistamiselle, keskeneräisyydelle ja ihmisyydelleettä emme enää hylkäisi, vaan avaisimme Raamatun yhdessä hylättyjen kanssa - että kaikille olisi tilaa

että kirkkojen ovet avartuisivat, että luopuisimme edes hetkeksi oikeassa olemisen kahleesta, kuulisimme toisiamme, antaisimme anteeksi, olisimme veljiä ja sisaria keskenämme alkaisimme hiljaa yhdessä kuunnella, mitä Jumala haluaa tänään meidän kuulevan, että kaikille olisi tilaa

Joh. 17:21

Näin on ajatuksiaan tiivistänyt kokkolalainen lääkäri, Annukka Junkkila. Uskon, että taaksemme jäänyt Pääsiäinen on ollut meille useimmista tyystin erilainen, kuin edelliset. Kuluneet viikot ovat laittaneet useat pohtimaan elämänsä arvoja. Mikä oikeasti on arvokasta, mikä joutaa mennä. Minä olen kaivannut yksinkertaisia sanoja: ”Sinun puolestasi annettu ja vuodatettu”. Annukka Junkkilan tavoin toivon, että me ”haisevat, rumat, kelvottomat ja hylätyt pakanat” löytäisimme taas ja vaikka ensimmäisen kerran ARMOISTUIMEN eteen. Kokemaan ansiotta armahdetuksi tulemisen ihmeen!
”Vaan yössä kaupungin kulkevan, näet taakkojen kantajan. Kuka on Hän? -...sen kyllä tietää saat, kun matkan kanssaan jaat.”

Sirpa Keski-Antila,
kotoseurakuntasi vapaaehtoonen

Näinä päivinä on vaikea uskoa Jumalaan. Maailma on täynnä pahuutta, sairauksia, sotia, nälänhätää, yksinäisyyttä ja kuolemaa. Miten Vapahtajamme, Jeesus, Pahan vallan voittaja, sallii kaiken kärsimyksen? Me ihmiset olemme kehitelleet monenlaisia sananlaskuja selvitäksemme elämän kurjista tapahtumista. ”Ei se anna, jos ei ota.” ”Mikä ei tapa, vahvistaa.” ”Kyllä se aurinko vielä risukasaankin paistaa.”  ”Kaikki, mitä annetaan, on otettava vastaan.” Mutta, hädän hetkellä ei viisainkaan sanonta paljon lohduta.

Johanneksen evankeliumin 12. luvussa kerrotaan, etteivät ihmiset uskoneet Jeesukseen, vaikka olivat nähneet hänen tekevän monia ihmetekoja. Muun muassa vähän aikaisemmin Jeesus oli herättänyt Lasaruksen kuolleista, mutta tämäkään ei ollut riittävä todiste. Odotammeko me ihmettä? Nähdessämme ihmeen tapahtuvan, ymmärrämmekö sen merkityksen, uskommeko kuitenkaan. Tässä onkin se vaikeus, usko on luottamista Jumalaan, ei pelkkää totena pitämistä tai tieteellistä todistelua. Emme voi itse synnyttää uskoa, vaan saamme sen lahjaksi Jumalalta. Usko on siis luottamista Jumalan lupaukseen, joka lopulta lunastetaan. Epäilys ei ole uskon vastakohta. Epäilykset ovat vähän kuin uskoon liittyviä kipuja, joista emme pääse kokonaan eroon maanpäällisen elämämme aikana.

Elämän kipupisteissä moni varmasti epäilee Jumalan olemassaoloa. Oikeastaan jokaisella, joka haluaa olla rehellinen Jumalan edessä, on omat epäilynsä ja epäilyksen hetkensä. Oman elämäni tietyissä vaiheissa kristinusko on tuntunut kovin tylsältä, olen lapsuudesta asti kasvanut siihen. Olen yrittänyt oppia kuuntelemalla Raamatun opeuksia ja yrittänyt ymmärtää, olen pettynyt ja epäillyt lukemattomia kertoja. Oma kokemukseni hengellisyydestä ja uskosta ei ole syntynyt opettelemalla, se on syntynyt kokemalla Jumalan luomaa kauneutta ja hyvyyttä. Minun on täytynyt palata kuin alkulähteelle, nähdä Jumalan tarkoitus koko Hänen luomasta kauneudestaan, siltä osin kuin voin sen ymmärtää, sen jälkeen olen vasta voinut uskoa, luottaa Jumalaan, ymmärtää ja oppia.

Uskon kaiken kokemamme pahankin keskellä, että Jumala on luonut kaiken kauniiksi ja toivoo ihmisten nauttivan siitä. En usko kokemuksen esineiden tai asioiden, saati luomakunnan kauneudesta, olevan pinnallista. Nähdessämme jotain kaunista, kokiessamme jotain ihanaa, koemme ja ymmärrämme elämän erilaisia syvyyksiä, värejä ja sävyjä, säröjäkin. Ehkä samalla ymmärrämme jotain elämän ja luomakunnan merkityksestä ja kallisarvoisuudesta. Jumala on luonut kaiken kauniiksi, Jumala on läsnä kokiessamme kaunista. Ja uskon tämän esteettisyyden kokemuksen olevan kaikkein tärkeintä hengellisessä kokemuksessa.

En toki näe kauneutta elämäni kaikissa vaiheissa. En osaa katsoa kaikkea kokemaani niin, että kokemuksista olisi versonut jotain kaunista, mutta se kauneus, mitä näen esimerkiksi luomakunnassa; metsässä kävellessäni, tunturin huipulla taivasta kohti kurkottaessani, kaamoksen pimeydessä linnunrataa katsoessani tai kotona koskettaessani isäni maalaamaa öljyväriteosta tai nähdessäni lasteni hymyssä loistavat kasvot, tiedän Jumalan olevan läsnä kaikessa siinä kauneudessa. Ja kaikki se, on Jumalan luomaa kauneutta, joka on vastakohta ja voima vastustaa sitä pahuutta; kärsimystä, ahdistusta ja pimeyttä, jota joudumme välillä elämässämme kestämään.

Luota niin näet – Ehkä risukasastakin voi nähdä valon, vaikka se olisikin varjossa.

Ote päiväkirjastani syyskesällä 2017

”Raahaudun metsään, omalle märinämättäälleni, päivän viimeisillä voimilla. Ulos ei olisi huvittanut lähteä, mutta on vain pakko, pakko liikkua ja saada raitista ilmaa, pakko olla hetki yksin. Märinämättäälle pitää rämpiä kumpareiden ja varpujen yli, aina vähän eri reittiä. En ehkä siinä matkalla huomaa kuin vienon suopursun tuoksun, koska kaikki ahdistavat asiat ovat vallanneet mieleni. Itkettää, nenä menee tukkoon, lopulta hengittäminen on mahdollista vain suun kautta. Olen perillä ja istun, itken, huudan, kysyn miksi. Yritän ymmärtää asioiden merkityksiä ja kysyn taas miksi. Tuijotan tyhjyyteen, tuijotan varpuja, sammalta, jäkälää, kalliota, näen värejä tummia ja vaaleita.
 
Sammaleella kimaltavat kastehelmet, ihan kuin pienet timantit tuikkisivat auringon säteistä, jotka tunkeutuvat puiden vehmaan oksiston läpi pehmeään, kallion päällä lepäävään, vihreään peitteeseen. Nostan katseeni, nuo säteet ovat kuin kultaa, ne voi laskea, erotan niitä kolme. Nostan kasvoni kohti taivasta, en enää itke. Näen, tunnen ja haistan metsän, se on päässyt sieluuni asti. Se mitä näen ja koen, on kaunis maalaus, johon osaksi minut on maalattu, sen takana on kuitenkin äärettömyys ja iankaikkisuus, mutta minulle riittää ymmärtämättömyys, sillä olen tässä kauniissa maalauksessa - rakkaudesta tehty.
 
Soile Vaaranmaa
Diakonissa

Keskiajalla oli tapana ripotella tuhkaa päälleen sen merkiksi että katuu syntejään ja paastonaika alkaa.

Syntien katuminen kuuluukin kristityn elämään luonnostaan, mutta paasto…hmm.
Ensimmäiseksi tulee mieleen painonpudotus, itse olen syömällä (vähemmän) menettänyt melkein kymmenen kiloa elopainostani :). Syömistottumusten muutos on avaintekijä, itse en enää usko laihdutuskuureihin.

Kristilliseen paastoon olisi hyvä kuulua edellä mainitun syömisen lisäksi esim. televisio, sosiaaliset mediat, kännykän vahtaaminen ym. Helppo kirjoittaa, mutta tottumuksia on vaikea muuttaa.
Raamatun ja hengellisten julkaisujen lukeminen on erittäin hyvä vaihtoehto edellä mainituille asioille, sillä Jumala sana ei tyhjänä palaja Jes. 55:11

Esimerkiksi Paavalin kirjeet ovat sanaa nykypäivän ihmiselle suoraan, sopivat jokaiseen aikakauteen. Olen useasti miettinyt, kun olen televisiosta jonkun hömppäohjelman katsonut, oliko tämä nyt sitten rakentavaa istua ja tuijottaa tuota kapistusta.

Paljon paremminkin olisi ajan voinut käyttää. Olenkin saanut karsittua jonkinverran television katselua, nykyään riittää uutiset ja joitain ”miesohjelmia” kuten vaimo niitä kutsuu (autojen rakentelua ja Alaskan erakkoja ym.)

Ei syntiäkään sovi unohtaa, joka päivä jotain menee Jumalan tahtoa vastaan, vaikka ei tieten tahtoen mitään väärää tekisikään. Onneksi Jumalan anteeksianto Jeesuksen ristinkuoleman kautta on mittaamaton. Jumala haluaa että jokainen ihminen kerran pääsisi taivaan kotiin.

Jarkko Hautala

Törmäsin hiljattain lähimmäiseen. Hän käveli minua kohti ja jo kaukaa rakensin oman mielikuvani hänestä. Hän tuli ystävällisesti luokseni ja pyysi odotetusti minulta muutamaa euroa ruokaan. Omien mielikuvieni ja ennakkoluulojeni kanssa vastasin hänelle kuin automaattisesti, ettei minulla valitettavasti ole käteistä. En tiedä puhuinko totta, sillä aika usein lompakostani löytyy käteisen sijaan vain kuitteja ja kortteja, mutta kohtaamisen yhteydessä en edes vaivautunut asiaa tarkistamaan. Muutaman sanan kuitenkin elämästä vaihdoimme ja kun jatkoin matkaani, hän huusi perääni: ”Jumalan siunausta!” Tunsin häpeää omista ennakkoluuloistani ja nihkeydestäni yrittää auttaa häntä muutamalla eurolla, mutta myös iloa hänen asenteestaan ja toivotuksestaan. Matkaa jatkaessani mietin, olinko tiedostamatta jaotellut itseni ja kohtaamani lähimmäisen eri arvoasteikolle. Pidinkö itseäni parempana ihmisenä kuin häntä, joka oli pyytänyt minulta rahaa ruokaan? Ja miksi hän toivotti minulle Jumalan siunausta? Mieleeni hiipivät ensi sunnuntain evankeliumistakin tutut sanat: ”Monet ensimmäiset tulevat olemaan viimeisiä ja viimeiset ensimmäisiä.”

Aika helposti me ihmiset määrittelemme, millainen on hyvä kristitty tai ketä Jumala rakastaa. Aina kaikki ei kuitenkaan ole sitä, miltä se päälle päin näyttää. Ne, jotka määrittelemme omien mittareittemme mukaan viimeisiksi, voivat ollakin ensimmäisiä taivasten valtakunnassa.  Ja ne, joille meidän armomme ei riitä, voivatkin olla Jumalan armon kosketettavissa.

Vaikka maallisessa elämässä ihmisen täytyy yrittää paljon omilla teoillaan ansaitakin, omilla ansioillamme meistä ei kuitenkaan koskaan tule Jumalan rakastama ja siunaama ikuisen elämän perillinen. Onneksi. Jos Jumalan siunaus, rakkaus ja lupaus ikuisesta elämästä pitäisi ansaita teoilla, voisi ne jäädä aika monelta saamatta. Omilla ansioillamme emme Jumalalta mitään saa, vaan Jumala lupaa meille rakkautensa ja ikuisen elämän Jeesuksen ansiosta. Se on sitä Ansaitsematonta Rakkautta Meidän Osaksemme, kuten rippikoulussa Kari-pappi armosta opetti. Ja sen varassa me kaikki, niin minä, kohtaamani lähimmäinen kuin sinäkin saamme elää ja olla. Jumala rakastaa ja antaa anteeksi, Jumalan rakkauden varassa saamme opetella olemaan lähimmäisiä ja tuota ansaitsematonta rakkautta riittää Jumalalta, onneksi, jokaiselle päivälle!

Sanna Ålander

”Ahdingossani minä huusin Herraa. Hän kuuli ja avasi tien.” Psalmi 118:5

Joskus väsyttää pitää itsestään huolta. Olo on vetämätön työpäivän jälkeen ja yöunetkin jäävät joskus vähille. Mielessä ei pyöri ainoataan ajatusta lähteä ulos vaan enemmänkin tekee mieli jäädä sisälle syömään herkkuja sohvalle loppuillaksi.

Ennen oli näin, kun ei ollut motivaatiota pitää itsestään ja jaksamisesta huolta. Kummasti vieroksuin ajatusta siitä, että liikunta olisi jotenkin pään nollausta. Monia vuosia meni ihmetellessä, miten oikein saisin itseni pitämään liikunnasta. Se oli enemmänkin kaukainen haave olla jonain päivänä liikunnallinen ihminen.

Lopulta mittani tuli täyteen eräänä tammikuisena iltana koiran pissalenkiltä tultaessa. Polveni ja selkäni olivat niin kipeät nukkumaan mennessä, että melkein itketti. Olo tuntui kertakaikkisen surkealta. Olin kyllästynyt siihen, että omat paikkani alkoivat hajota jo ennen 30-ikävuotta. Lopulta päätin kääntyä rukouksen puoleen yhdessä mieheni kanssa, että Jumala auttaisi minua tekemään lopullisen elämäntapamuutoksen. Halusin olla terveempi, energisempi ja ennen kaikkea kivuttomampi. Rukoillessamme sain sydämeeni rauhan siitä, että asiat kyllä järjestyvät pikkuhiljaa. Niin ne sitten lopulta järjestyivät.

Nykyään voin paljon paremmin. Olo on kevyempi ja huomattavasti iloisempi, eivätkä selkä tai polvet ole niin kipeät kuin viime tammikuussa. Helppoa uuden omaksuminen ei ole ollut, mutta en olisi pystynyt tähän ilman jokapäiväistä rukouskävelyä Jumalan kanssa. Lenkillä ollessa olen ottanut tavaksi rukoilla erilaisia asioita tai jonkun läheisen puolesta. Mitä mieleen nyt ikinä tuleekaan. Olen kiitollinen siitä, että viimein minulla on tapa, jolla saan itseni pitämään liikunnasta. Se on mukava hetki päivästä, jolloin voin jutustella kahdestaan Jumalan kanssa.

”Minä kiitän sinua siitä, että kuulit minua ja pelastit minut.” Psalmi 118:21

Susanna Karila

Kesä on valoisimmillaan ja varmasti myös kauneimmillaan. Kesään kätkeytyy aina suuria odotuksia. Lomaa, lepoa, yhteistä ajanviettoa. Ehkä edessä on rippileiri ja konfirmaatio. Kenties kesähäät. Monia asioita, joita odottaa, toivoa ja joista iloita.

Ja kuitenkin: kun paljoa odottaa ja toivoo, niin saattaa joutua pettymään. Loma menee vesisadetta ihmetellessä, on kylmä tai liian kuuma tai ainakin itikat purevat. Lomanvietto muuttuu stressiksi, yhteinen ajanvietto riidaksi. Maailma näyttää nurjat puolensa.

Kristinuskossa tätä nurjaa puolta kutsutaan synniksi, joka ei näy pelkästään ihmisten suhteissa toisiinsa, vaan myös ihmisen suhteessa maailmaan. Maailma ei ole paratiisi, ei edes ollessaan kauneimmillaan. Pitäisikö siis kääntää maailmalle selkänsä, lakata toivomasta, ettei pettyisi? Keskittää kaiken tarmonsa sitten vaikka siihen tuonpuoleiseen ja odotella sen iloja?

Vastaus tähän kysymykseen on: ei.

On totta, että maailma on joskus synkkä ja myrskyinen. Se on silti Jumalan luoma maailma. Paratiisissa me emme enää elä, mutta se ei muuta maailman tarkoitusta. Maailma on luotu rakkaudessa. Tämä ydin ei ole kadonnut luomakunnasta. Jokainen päivämme, jokainen hetkemme on Jumalan lahjaa. Tällä maailmalla ja olemassaolollamme on tarkoitus. Kenenkään elämä ei ole sattumaa tai tuntemattomien luonnonvoimien oikku.

Luonnon monimuotoisuus, kauneus, luonnon herääminen keväällä ja kesällä ja sadon kypsyminen – kaiken tämän Jumala saa aikaan olemalla läsnä luoduissaan ja luotujensa kanssa. Tämä Jumalan huolenpito ja syvä rakkaus tähän maailmaan ja ihmisiin näkyy erityisesti siinä, että Jumala syntyi ihmiseksi Jeesuksessa Kristuksessa. Meidän tehtävämme tässä maailmassa on pitää siitä huolta, jotta se palaisi entistä enemmän kohti alkuperäistä tarkoitustaan. Sitä työtä me teemme yhdessä Jumalan kanssa.

Keskellä siis kesän sateidenkin on syytä laulaa joululaulun sanoin:
”Maa on niin kaunis, kirkas Luojan taivas.”

Jussi Haavisto