Näinä päivinä on vaikea uskoa Jumalaan. Maailma on täynnä pahuutta, sairauksia, sotia, nälänhätää, yksinäisyyttä ja kuolemaa. Miten Vapahtajamme, Jeesus, Pahan vallan voittaja, sallii kaiken kärsimyksen? Me ihmiset olemme kehitelleet monenlaisia sananlaskuja selvitäksemme elämän kurjista tapahtumista. ”Ei se anna, jos ei ota.” ”Mikä ei tapa, vahvistaa.” ”Kyllä se aurinko vielä risukasaankin paistaa.”  ”Kaikki, mitä annetaan, on otettava vastaan.” Mutta, hädän hetkellä ei viisainkaan sanonta paljon lohduta.

Johanneksen evankeliumin 12. luvussa kerrotaan, etteivät ihmiset uskoneet Jeesukseen, vaikka olivat nähneet hänen tekevän monia ihmetekoja. Muun muassa vähän aikaisemmin Jeesus oli herättänyt Lasaruksen kuolleista, mutta tämäkään ei ollut riittävä todiste. Odotammeko me ihmettä? Nähdessämme ihmeen tapahtuvan, ymmärrämmekö sen merkityksen, uskommeko kuitenkaan. Tässä onkin se vaikeus, usko on luottamista Jumalaan, ei pelkkää totena pitämistä tai tieteellistä todistelua. Emme voi itse synnyttää uskoa, vaan saamme sen lahjaksi Jumalalta. Usko on siis luottamista Jumalan lupaukseen, joka lopulta lunastetaan. Epäilys ei ole uskon vastakohta. Epäilykset ovat vähän kuin uskoon liittyviä kipuja, joista emme pääse kokonaan eroon maanpäällisen elämämme aikana.

Elämän kipupisteissä moni varmasti epäilee Jumalan olemassaoloa. Oikeastaan jokaisella, joka haluaa olla rehellinen Jumalan edessä, on omat epäilynsä ja epäilyksen hetkensä. Oman elämäni tietyissä vaiheissa kristinusko on tuntunut kovin tylsältä, olen lapsuudesta asti kasvanut siihen. Olen yrittänyt oppia kuuntelemalla Raamatun opeuksia ja yrittänyt ymmärtää, olen pettynyt ja epäillyt lukemattomia kertoja. Oma kokemukseni hengellisyydestä ja uskosta ei ole syntynyt opettelemalla, se on syntynyt kokemalla Jumalan luomaa kauneutta ja hyvyyttä. Minun on täytynyt palata kuin alkulähteelle, nähdä Jumalan tarkoitus koko Hänen luomasta kauneudestaan, siltä osin kuin voin sen ymmärtää, sen jälkeen olen vasta voinut uskoa, luottaa Jumalaan, ymmärtää ja oppia.

Uskon kaiken kokemamme pahankin keskellä, että Jumala on luonut kaiken kauniiksi ja toivoo ihmisten nauttivan siitä. En usko kokemuksen esineiden tai asioiden, saati luomakunnan kauneudesta, olevan pinnallista. Nähdessämme jotain kaunista, kokiessamme jotain ihanaa, koemme ja ymmärrämme elämän erilaisia syvyyksiä, värejä ja sävyjä, säröjäkin. Ehkä samalla ymmärrämme jotain elämän ja luomakunnan merkityksestä ja kallisarvoisuudesta. Jumala on luonut kaiken kauniiksi, Jumala on läsnä kokiessamme kaunista. Ja uskon tämän esteettisyyden kokemuksen olevan kaikkein tärkeintä hengellisessä kokemuksessa.

En toki näe kauneutta elämäni kaikissa vaiheissa. En osaa katsoa kaikkea kokemaani niin, että kokemuksista olisi versonut jotain kaunista, mutta se kauneus, mitä näen esimerkiksi luomakunnassa; metsässä kävellessäni, tunturin huipulla taivasta kohti kurkottaessani, kaamoksen pimeydessä linnunrataa katsoessani tai kotona koskettaessani isäni maalaamaa öljyväriteosta tai nähdessäni lasteni hymyssä loistavat kasvot, tiedän Jumalan olevan läsnä kaikessa siinä kauneudessa. Ja kaikki se, on Jumalan luomaa kauneutta, joka on vastakohta ja voima vastustaa sitä pahuutta; kärsimystä, ahdistusta ja pimeyttä, jota joudumme välillä elämässämme kestämään.

Luota niin näet – Ehkä risukasastakin voi nähdä valon, vaikka se olisikin varjossa.

Ote päiväkirjastani syyskesällä 2017

”Raahaudun metsään, omalle märinämättäälleni, päivän viimeisillä voimilla. Ulos ei olisi huvittanut lähteä, mutta on vain pakko, pakko liikkua ja saada raitista ilmaa, pakko olla hetki yksin. Märinämättäälle pitää rämpiä kumpareiden ja varpujen yli, aina vähän eri reittiä. En ehkä siinä matkalla huomaa kuin vienon suopursun tuoksun, koska kaikki ahdistavat asiat ovat vallanneet mieleni. Itkettää, nenä menee tukkoon, lopulta hengittäminen on mahdollista vain suun kautta. Olen perillä ja istun, itken, huudan, kysyn miksi. Yritän ymmärtää asioiden merkityksiä ja kysyn taas miksi. Tuijotan tyhjyyteen, tuijotan varpuja, sammalta, jäkälää, kalliota, näen värejä tummia ja vaaleita.
 
Sammaleella kimaltavat kastehelmet, ihan kuin pienet timantit tuikkisivat auringon säteistä, jotka tunkeutuvat puiden vehmaan oksiston läpi pehmeään, kallion päällä lepäävään, vihreään peitteeseen. Nostan katseeni, nuo säteet ovat kuin kultaa, ne voi laskea, erotan niitä kolme. Nostan kasvoni kohti taivasta, en enää itke. Näen, tunnen ja haistan metsän, se on päässyt sieluuni asti. Se mitä näen ja koen, on kaunis maalaus, johon osaksi minut on maalattu, sen takana on kuitenkin äärettömyys ja iankaikkisuus, mutta minulle riittää ymmärtämättömyys, sillä olen tässä kauniissa maalauksessa - rakkaudesta tehty.
 
Soile Vaaranmaa
Diakonissa